Kirjoittelin muutama viikko sitten tänne kadonneesta joulustani.
Fiilis oli totaalisesti hukassa, joulupallo kadoksissa.
---------------------
Suurimpana syynä tähän kummalliseen katoamiseen on ollut koko syksyn jatkunut etsintä.
Vatsa-aortan veritulppa on kuljettanut tutkimuksesta toiseen, homma ei ollutkaan kerralla kuitattu.
Olen juossut TYKSissä tämän tästä, saanut tuloksia mutten tuomiota. Arvioita ja arvauksia enemmän kuin tietoa. Viimeiset 2 kuukautta on mieltä painanut lääkärien väläyttämä epäily verisuonikasvaimesta, siis syövästä. S-sana on lamaannuttava, niin lamaannuttava että se valtaa mielen väkisin, vahvimmankin. Se saa kunnioittamaan niitä jotka sen kanssa elävät, taistelevat ja pysyvät järjissään.
Tiedättekös, olin ihan varma etten kirjoita julki mitään tästä syksystä mutta nämä sanat tuntuu nyt vain soljuvan ulos. Tulkoon sitten. "Henkisen tulpan" irrotti verisuonikirurgin eilinen puhelu jonka aikana sain kuulla ettei sisälläni jyllää syöpä eivätkä suunnittele mitään muutakaan leikkausta.
Tilanne on status quo ja jatketaan lääkkeillä. Hyytymä saa jäädä niille sijoilleen vatsa-aortaan ja sen ei oleteta aiheuttavan lisäharmeja.
Kuulkaas, sen puhelun jälkeen mä itkin. Itkin ja itkin ja itkin. Koko syksyn epätietoisuuden, kivut ja pelot valui tähän työpöydälle parin tunnin ajan. Lähettelin riehakkaita, vahvasti elämänmakuisia tekstiviestejä läheisille ja itkin, ihan hillittömästi. Ja nauroin! Puhdistavaa!
Nyt on hyvä, rauha, parempi kuin pitkään aikaan. Ollaan oltu aika hissukseen täällä, Pilkkikaveri on ollut parasta seuraa ja perhe on tiivistynyt pieneksi maailmankaikkeudeksi. Se ei ole ollut lainkaan ahdistavaa, päinvastoin. Syksy on opettanut, kyllä yli 50- vuotiaanakin voi tutustua lisää itseensä vaikka vanhoja tuttuja ollaankin.
Työ on omalta osaltaan pitänyt täysjärkisenä ja siihen on ollut hyvä keskittyä. Siksipä kai syntyi tuo viimeviikkoinen postaus jossa jaoin ajatuksiani yrittämisestä, niitä positiivisia. Jos olisin kaiken tämän keskellä sortunut rutisemiseen ja valittamiseen, en olisi varmaankaan jaksanut hoitaa työtäni.
Työ on omalta osaltaan pitänyt täysjärkisenä ja siihen on ollut hyvä keskittyä. Siksipä kai syntyi tuo viimeviikkoinen postaus jossa jaoin ajatuksiani yrittämisestä, niitä positiivisia. Jos olisin kaiken tämän keskellä sortunut rutisemiseen ja valittamiseen, en olisi varmaankaan jaksanut hoitaa työtäni.
Mutta nyt, nyt avataan ovet ja toivotetaan tervetulleeksi joulu, ystävät, ilo ja elämä.
Oletan että blogikin reipastuu taas kummasti, kirjoittelu on jatkossa kevyempää - tai syvempää- kuin ennen. Pidän oman lupaukseni olla stressaamatta liikaa kuvien laadusta ja tekstien oikeellisuudesta. Niistä kun on tullut ihan omanlaisensa tulppa tähän kirjoitteluun.
Löysin itseni jo keväällä pohtimasta miten voin koko ajan kehittyä ja kehittää blogia, miten saan enemmän lukijoita ja miten julkaisen sitäsuntätäsuntota paremmin.
En halua löytää itseäni pitkän työpäivän jälkeen käsittelemästä kuvia silmät ja pää särkien.
Sovin itseni kanssa myös että aloitan uudenlaisen blogikirjoittelun. Sellaisen jossa en yritä piilottaa persoonaani diplomatian taakse, en käsittele kuvia tuntikausia mutta annan vaihturina teille värikkäitä postauksia, kansankieltä ja mielipiteitä. Vauhtia ja värikästä elämää!
Loppujen lopuksi, tämä on mun blogi ja saan kirjoittaa tänne mitä ja miten haluan, eikö?
Pysyttehän mukana?
Heheh, tämän uuden uhmaiän kynnyksellä pakotin perheen kantamaan meidän 14- vuotta vanhat nojatuolit yläkerrasta takaisin olohuoneeseen ja julistin wanhanajan punaisen joulun saapuneeksi!
Ei koira pääse karvoistaan eikä tämä täti punaisesta joulusta. Pilkkikaveri alkoi samantien puhumaan vanhan puusohvan paluusta olohuoneeseen, se kun on nyrjähtänyt tuonne Pikkutalon puolelle jo 8 vuotta sitten. Jatkan muina naisina joulun koristeluja...josko tuo unohtais koko idean.
On muuten todella vaikeaa painaa julkaisunappulaa...
Voikaa hyvin,
Sanna
