ELÄMÄ PYSÄYTTI

Mä olen nyt synnyttänyt tätä kirjoitusta 2 viikkoa, perunut ja kirjoittanut uudelleen kunnes tänään päätin: NO FILTER! Sylje se kerralla ulos!
_____________________

Toiveikas ajatus on että joku teistä on saattanut kaivata,

ystävät jo tilanteen tietävätkin ja nyt selvennetään kokemuksia täällä.

Kaikessa lyhykäisyydessään,

KROPPA PETTI.

Laskimoverkosto sanoi sopimuksensa irti elokuun alkupuoliskolla, tuloksena vatsa-aortan trombi (veritulppa), oikean munuaisen infarkti ja hitonmoiset kivut.

Aluksi luulivat minua viisaammat vielä pahempaa, Googlesta löytyi leikkauksen onnistumisprosentteina todelliset kauhuskenaariot.

Sairaalareissu siitä tuli, vajaan viikon mittainen, opettavainen ja ikimuistoinen.

Terkkuja Tyksin sydänvalvontaosasto kolmosen hoitajille, olette mahtava porukka!

(lääkäreitä opetin tavoille parhaani mukaan...)

Henkilökunta opasti vakavin ilmein tekemään hoito- ja elinluovutustahdot valmiiksi, oma porukka hyppi voltteja ja potilaana yritin esittää optimistista ja reipasta vaikka olin aivan totaaliloppu. Jossain vaiheessa ymmärsin miksi potilaan luo ei aina päästetä vieraita. "Pirtsakka puolituntinen" vie kaiken energian! Sairaalaruoka oli saada selkävoiton mutta onneks apu oli lähellä. Pilkkikaveri kantoi salaatit ja ruisleivät kotoa käsin, muuten olisi ollut nälkälakko lähellä. Onkohan tätä hommaa nyt mietitty ihan loppuun asti?

Lopulta lukuisten kokeiden jälkeen saatiin diagnoosit kohdalleen, opeteltiin erikoislääkärien kanssa hyvän potilaskohtelun periaatteet uudelleen ja päästettiin potilas pillereineen kotiin.
Veritulpan syy jäi epäselväksi, seurauksia ei pitäisi enää tulla, toipuminen on ollut odotusten mukaista ja elämä palaa hiljalleen normaaliksi.

Tuntuu että syviä arpia saa hakea sielun puolelta, ei suoniston. Tämä jätti jäljen.
Miten pitkäaikaisen, sitä en tiedä. Sairaalassa oli yön tunteina aikaa miettiä että mitäs jos ei olekaan enää aikaa. Ei päivää enempää. Eikä mahdollisuutta itse vaikuttaa asiaan, ei ollenkaan. Voin vain  avuttomana luottaa että ammattilaiset hoitaa hommansa ja pääsen viettämään loppuelämääni. Jos en selviäkään? Miten ne pärjää? Mitä jää kokematta? Onneksi en ole koskaan uskonut "sitkun"- elämään vaan Pilkkikaverin kanssa on koettu ja temmelletty. Ettei ihan kaikkea ole säästetty niihin eläkepäiviin. Se sentään vähän helpotti.

Tässä kohden on kiusaus luetella pateettisesti kaikki mitä rakastan mutta siihen en pysty. Ihmettelen joka lauseen kohdalla muutenkin että miksi tämä tulee blogiin?!?!

Kuitataan mentaalipuoli toteamuksella että
RAKASTAN ELÄMISTÄ NOIN YLIPÄÄTÄNSÄ, INTOHIMOISESTI!
Olen aina rakastanut ja se on varmasti näkynyt ulospäinkin.

Kysyin lähtiessäni lääkäriltä että miten tästä eteenpäin ja sain aika viisaan vastauksen:
Jos me ollaan onnistuttu pelastamaan sun henkesi, älä nyt hyvä ihminen jätä sitä tilaisuutta käyttämättä.
Sulla ei ole mitään syytä pihistellä elämää. Lupasi eläkepäiviäkin kertyvän :)

JES! JATKETAAN SIIS SIITÄ MIHIN JÄÄTIIN!
Tänään ollaan jo tässä, vauhti ei vielä päätä huimaa mutta eteenpäin mennään.

Edellisestä postauksesta on tasan kuukausi ja tottakai mulla on ihan hirveesti kerrottavaa vaikka olen muuten ottanut rauhallisemmin.
Nähdään siis pian.

Nice to be back!
Sanna